Suomen Kundaliinijoogayhdistys lahjoitti 300 euroa Zimbabwen Aids Orvot -yhdistykselle, jossa kundaliinijoogan opettajat Risto ja Anu ( Ramjas Kaur) työskentelivät vapaaehtoisina keväällä 2015. Yhdistys tukee 400 zimbabwelaisen orvon koulunkäyntiä ja yleistä hyvinvointia Zimbabwen pääkaupungin, Hararen, köyhimmällä alueella Dzivarasekwassa.
Anun ja Riston toiveen mukaisesti lahjoitus käytettiin ilahduttamaan sellaisten ohjelmaan kuuluvien orpojen ja vähävaraisten lasten elämää, jotka eivät normaalisti saa vastaavan kaltaista huomiota esimerkiksi hyvän koulumenestyksen tai muiden ansioiden turvin. Heille haluttiin näin tuoda konkreettisesti esiin se, ettei heidän todellinen arvonsa ole riippuvainen ulkoisista saavutuksista esimerkiksi koulussa. He ovat merkityksellisiä sekä tuettuja myös elämän haastavammissa vaiheissa, ja he ovat rakastettavia juuri omana itsenään. Anu organisoi paikan päällä retkikohteen ja kuljetukset paikallisten työntekijöiden ja vapaaehtoisten avustuksella. Kohteeksi valittiin Imiren luonnonsuojelupuisto ( http://www.imire.org/), jonne lahjoituksen turvin voitiin viedä kahdeksan lasta. Seuraavassa Anun kertomus retkipäivästä.
Matkalla villiin luontoon
Zimbabwelaiseen ja Afrikkalaiseen kulttuuriin ei kuulu samankaltainen täsmällisyys niin kuin Suomessa. Asiat toki useimmiten tapahtuvat ennemmin tai myöhemmin, muttei sattumaa lukuun ottamatta koskaan silloin tai siten kun itse olet ne suunnitellut. Jotta urhea retkiseurueemme saataisiin matkaan ajoissa helmikuisena sunnuntaiaamuna kello 7.30, oli kahdeksaa lapsukaista pyydetty saapumaan paikalle puoli tuntia ennen lähtöä. Kun saavuin itselähtöpaikalle noin kello 7.15, oli kaikki kahdeksan innokasta lasta jo tohkeissaan paikalla reput selässä! Kaikki lapset olivat saapuneet jo paljon ennen kello seitsemää, mikä kertoo siitä kuinka merkityksellinen tiedossa oleva tapahtuma heille oli. Jopa vuokrattu minipakettiauto kuskeineen oli paikalla hyvissä ajoin!
Nimilaput rinnassa ja muistivihot ja kynät kädessä pakkautuivat lapset auton kyytiin, ja minibussimme starttasi suunnitellun aikataulun mukaisesti liikkeelle kuin Suomessa konsanaan. Olin ottanut paikallisen vapaaehtoiskollegani Farain mukaan matkalle, ja hän jakoi Shonan kielellä hyödyllisiä viime hetken matkaohjeita lapsille, kuten ”muistakaa huolehtia kaverista koko ajan”, ja ”älkää syöttäkö Anua krokotiileille.” Erityisesti jälkimmäinen tärkeä ohje nauratti lapsia. Muutaman tunnin ajomatka kului rattoisasti välillä nukkuen ja yhdessä moniäänisesti laulaen. Niin, nämä lapset kun laulavat, kyseessä on enemmänkin suuri kulttuuriperformanssi, sillä lasten lahjakkuus on käsittämätöntä. Kun yhtäkkiä ujoista ja hiljaisista äänistä kehkeytyy sydämestä asti raikaava upeasaundinen musiikki-ilotulitus, koen joka kerta itseni yhtä hämmentyneeksi samalla kun silmäni täyttyvät ilon kyynelistä.
Saapuessamme Imireen meitä odotti valmis keksi- ja mehutarjoilu. Jo pelkästään uusi ympäristö ja välipalatarjoilu elävöitti lasten arkea suuresti, sillä suurin osa Dzivarasekwassa asuvista lapsista ei pääse ikinä matkustamaan kotikatuaan ja koulureittiään pidemmälle. Lasten katseet olivatkin liki epäuskoiset, kun yhtäkkiä heitä ympäröi kivi- ja hiekkapölyisten katujen sijasta vihreän runsas luonto ja rauha; Afrikka upeimmillaan. Varsinaiselle safariajelulle lähdettyämme aamun jännitys alkoi pikkuhiljaa sulaa ja tilalle saapui haltioituneita hymyjä päästessämme aivan lähellä toinen toistaan upeimpia villieläimiä. Tuumailimme safariajon aikana yhdessä, mikä oli kenenkin lempi- ja voimaeläin, minkälaisia ominaisuuksia tuohon eläimeen liittyi ja löytyikö itsessä kenties samanlaisia ominaisuuksia. Eräs pieni neiti ilmaisi rakkautensa norsuja kohtaan, “ne kun on niin isoja, rauhallisia, viisaita ja kauniita.” Toinen pieni poika taas herkistyi seeproista, “ne kun vaan on upeita, ja niiden raitojen kontrasti niin kaunista.” Safarin loppupuolella pysähdyimme lounaalle, joka sekin oli kuin suoraan unelmien sadusta. Saimme maittavan lounaan lisäksi syöttää myös itse norsuja ja katsella silmiemme edessä kuinka nuo mahtavat eläimet pulikoivat edessämme olevassa järvessä.
Päivä oli aamusta iltaan todella onnistunut ja lapset nauttivat suunnattomasti saadessaan retken myötä erityishuomiota, sekä nähdessään villieläimiä aivan läheltä. Saavuttuamme takaisin Dzivarasekwaan halasin kaikkia lapsia pitkään ja minusta tuntui, että olisin voinut retkeillä kokonaisen päivän jo pelkästään näissä halauksissa.. Näillä kauniilla ihmisaluilla ei tunnu olevan kiire minnekään, ikäänkuin he olisivat jo perillä. Läsnäolotaitoa ei tarvitse opetella ja aikuiselta saatu läheisyys otetaan lämmöllä ja kiitollisuudella vastaan. Taisi tämä päivä olla allekirjoittaneen vapaaehtoisen yksi elämän parhaimmista ja kauneimmista päivistä. Mikään ilo ei voita sitä, kun voi ilahduttaa toista. Varsinkaan silloin, kun kyseessä on näin haastavista lähtökohdista ylös ponnistava pieni lapsi. Kiitos Suomen Kundaliinijoogayhdistykselle ja kiitos kaikille näitä lapsia tukeville henkilöille! Jakamanne apu menee suoraan ytimeen!
-Rakkaudella ja ikävän tuomien kyyneleiden lomassa tarinan kirjoittanut Anu ja oikolukenut Risto
